tiistai 23. elokuuta 2016

Suomi-neidon lämmin syli

Siinä, missä edellisen kerran kesäinen Suomi-neito oli meille frigidi ja kalsea, tällä kertaa se otti meidät lämpimästi syliinsä ja puhalteli lempeästi hiuksia silmiltä pois, jotta voisimme nauttia kauniista auringonlaskuista ja elokuisista pimenevistä illoista.

Leppoisa lomamme alkoi Helsingistä. Lasten mummo ja ukki tulivat meitä lentokentälle vastaan, eikä isompi napero olisi malttanut odottaa matkatavaroita, koska tieto siitä, että ensimmäinen halaus oli enää yhden oven takana, oli liian kutkuttava. Skype oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä, sillä kumpikaan lapsista ei vierastanut melkoisen leveästi hymyilleitä isovanhempia ollenkaan, vaan sylittely pääsi alkamaan heti kättelyssä halauksessa.

Junailimme itsemme ja matkatavararöykkiömme Helsingin keskustaan. Viivästyneen laskeutumisajan vuoksi olimme hotellilla vasta melko myöhään, joten ensimmäinen ilta jäi aika lyhkäiseksi. Lapset simahtelivat syliin jo suht' aikaisin, joten palasimme terassi- ja ravintolaturneelta (kaksi paikkaa on turnee, eikö?) takaisin meitä isompia lapsiakin kovasti houkutelleen pehmeän pedin luo. Toivoimme levollista yötä, mutta toiveeksi jäi.

Kun keskellä yötä tajusin, etten ollut syönyt vielä karkkia, vaikka olimme olleet Suomessa jo monta tuntia, mies tarjoutui lähtemään salmiakkiostoksille. Sillähän ei varmaan ollut asian kanssa mitään tekemistä, että aikaerosta sekaisin olleet lapset heräilivät vuorotellen, milloin mistäkin syystä, eivätkä aina todellakaan hyvällä tuulella. Taisimme saada Scottyn kanssa ehkä kaksi tuntia yhtäjaksoista unta, mutta aamu koitti siitä huolimatta.

Aamiaisen ja melkoisen lattialle jääneen karjalanpiirakkasotkun jälkeen veimme kimpsut ja kampsut rautatieasemalle säilöön ja läksimme nuuhkimaan pääkaupungin tuulia. Koska perheen pienin täytti sinä päivänä 11 kuukautta, hyödynsimme Helsingin arkkitehtuuria kuvausrekvisiittana.

Ihan aamusta ei hymykään irronnut väsyneiltä matkalaisilta.

No löytyihän se ilokin sieltä!

11 kk.


Saimme nauttia Helsingissä hyvästä seurasta (oman seuran lisäksi, siis), kun vaihtarikaverini, entinen kämppikseni ja ainuu siskoni vietti aikaa kanssamme. Vaikka Helsingissä olisi voinut olla pidempäänkin, niin iltapäivällä piti kuitenkin mennä hakemaan kamat säilöstä ja hypätä Savoon vievään junaan. Ei se miltään rangaistukselta kuitenkaan tuntunut, vaan Pendolinon puksutellessa eteen päin maisemat muuttuivat aina vain kotoisammiksi, ja hymy levisi korviin.

Paitsi meidän neljävuotiaalla, joka oli Kuopion kohdalla niin sikiunessa, että herättäminen (tai sen yrittäminen) oli näin jälkikäteen ajateltuna maailman typerin ajatus. Ajattelin antaa lapselle reilun puoli tuntia aikaa heräillä, jotta olisi sitten Lapinlahdella iloinen ja pirteä, mutta kissankikkareet sentään, siinähän kävi juuri päinvastoin. Jetlag-koomassa ollut lapsi huusi ja rääkyi niin, että korvia särki. Minun ja monen muun. Siinä se orastanut hymy sitten hyytyi. Seisoin loppumatkan huojuvassa vaunuvälikössä hysteerisen lapsen kanssa ja laskin minuutteja pääteasemallemme. Niitä oli monta.

Lapinlahdella meillä oli sitten kuitenkin taas pari enkelimäistä lapsukaista, jotka jaksoivat seurustella pari tuntia ennen yöunille menoa. Minäkin nukuin lapsuudenkodissani oikein hyvin, mutta samaa ei voine sanoa tuosta siipastani, joka oli kävellyt keskellä yötä lähemmäs kymmenen kilometriä vauvan kanssa, joka ei ollut suostunut nukkumaan muuten kuin kantorepussa. Olin tilanteesta autuaan tietämätön siihen saakka, kunnes mies viimein kömpi aamulla sänkyyn. Sanoin hänelle pökkyrässä, että hänen olisi pitänyt herättää minut auttamaan, mutta en ole edelleenkään ihan varma, tarkoitinko sitä ihan täysin. Tuskin. Onneksi seuraavat yöt menivät tuhat kertaa paremmin.

Savossa lumpsahdimme mukavaan loma-arkeen nopeasti. Mökkeilimme, saunoimme, juusto- ja viinijuhlimme, kävelimme (10 000 askelta päivässä hei!), risteilimme, sukuloimme, katsoimme olympialaisia. Söimme. Vajaa kaksi viikkoa oli kuitenkin lopulta niin lyhyt aika, ettei ehditty tai voitu nähdä kaikkia kavereita, enkä ehtinyt edes ahtaa napaani kaikkea, mistä olin kieli pitkällä haaveillut. Ja voin luvata, söin paljon, eli yrityksen puutteeseen se urakka ei kaatunut.




Kyllä maalla on mukavaa!


Mustikkametsällä.

Puolukoitakin olisi ollut.

Kallaveden risteilyllä.



Erityisen iloinen olen siitä, että lapset saivat mahdollisuuden nähdä isoukkiaan ja isoukki lapsenlapsenlapsiaan. Yhteisistä hetkistä jäi sellaisia muistoja, joita varmasti vaalin lopun ikääni. Välimatkan pituus ja matkustamisen kalleus konkretisoituvat noiden iäkkäämpien rakkaiden kohdalla korostetusti. Eihän sitä oikein tiedä, mitkä hyvästit ovat kenenkin kanssa viimeiset, mutta nyt sen kyllä tiesi, ja se teki kotiinpaluusta vielä tavallista raskaamman.

Vaan niin kai se on, että jos lähtö ei sattuisi, niin sydän olisi vähintään yhtä kylmä kuin se vuoden 2014 Suomi-neito. On aikamoinen rikkaus, että kahdessa maassa on perhettä ja ystäviä, tärkeitä ihmisiä, joista välittää, ja jotka välittävät. Paluumatkalla kannoimme mukanamme siis karkkien ja sinappien lisäksi jälleen kerran jotain täysin korvaamatonta - lämpimiä muistoja onnellisista hetkistä. Niistä surullisistakin.

Kotimatkalla kohtasimme vielä melkoisen onnetonta asiakaspalvelua, mutta se taitaa ansaita ihan oman merkintänsä.

perjantai 19. elokuuta 2016

10 vinkkiä lasten* kanssa matkustaville

*erityityisesti väsyneen 4-vuotiaan ja levottomilla jaloilla varustetun alle vuosikkaan

1. Opettele jo ennen matkaa vastaamaan kysymykseen "joko ollaan perillä?". Kun yhdeksän tunnin lennosta on jäljellä 8 tuntia ja 59 minuuttia, ja perilläoloa on tiedusteltu jo kolmesti, vaaditaan sen tasoista zen-tilaa, ettei kannata lähteä liikkeelle ihan kylmiltään. "Ei olla (ommm), ei olla (ommm), ei olla (ommm)."

2. Keskustele istumajärjestyksestä jo ennen koneeseen nousua. Lapsi saattaa vihata tai rakastaa lentämistä riippuen täysin siitä, saako hän haluamansa (ikkuna)paikan. Kun jatkolennolla ei sitten olekaan tarjolla mieluisaa (ikkuna)paikkaa laisinkaan, varaudu kiukkuun. Ja "joko ollaan perillä?" -kysymyksiin.

3. "Älä potki penkkiä." Tulet tarvitsemaan noita kolmea sanaa matkan aikana enemmän kuin niitä perinteisempiä (minä rakastan sinua). Varmuuden vuoksi kannattaa opiskella kielto useammalla kielellä, vähintään englanniksi, jotta edessä matkustavat tietävät sinun yrittävän kaitsea yliväsynyttä kullannuppuasi.

4. Älä vie puoliunista lasta vessaan. Voi käydä niin, että itse toimituksen jälkeen alkaa korviavihlova huutokonsertti siitä, kuinka neljävuotiaalla EI ollut vessahätä. Vaikka oli.

5. Älä ota itsellesi lukemista mukaan. Et tule tarvitsemaan sitä. Tai mitään muutakaan mukavaa ajanvietettä.


6. Älä ole lahjomisen ja/tai kiristämisen yläpuolella.

7. Kun lentohenkilökunta kysyy, haluatko lisää viiniä, vastaus on kyllä.

8. Sylilapsen kanssa matkustavan on hyvä varautua siihen, että vähintään yksi raaja saattaa puutua täysin ja jopa irrota lennon aikana, mutta asentoa ei sovi korjata, sillä NUKKUVAA LASTA EI HERÄTETÄ.

9. Lentokoneessa syömistä kannattaa harjoitella jo ennen itse matkaa. Tarvitset tuolin, mahdollisimman pienen komeron, kiemurtelevan lapsen (kissakin käy hätätapauksessa), tulikuuman ja suolattoman stroganoff-annoksen, muovihaarukan ja lähes piripintaan täytetyn juomalasin. Jos poltat vain itsesi ja juomasta 55% päätyy suuhusi, olet valmis.

10. Pakkaa mukaan lehmänhermoisempi puoliso, jonka syliin voit kirkuvan ja potkivan lapsen tuupata. Ja jonka syytä koko jälkikasvun olemassaolo oikeastaan on.

BONUS: Muista pakahtua ylpeydestä, kun lapsesi on reipas ja kohtelias koko pitkän paluulennon ajan, vaikka on väsynyt ja haluaisi palata takaisin mummon ja ukin luokse.

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Kotona

Moi. Muistatteko minut vielä? Ei se mitään.


Kotona ollaan jälleen. Suomesta lähteminen oli tällä kertaa jotenkin erityisen haikeaa, kun omien hyvästien lisäksi pitää kantaa harteilla myös lasten kaihoisat olot. Taisivatpa yhdet hyvästit olla kaiken lisäksi lopulliset.


Palaan Suomi-tunnelmiin piakkoin, toivottavasti paremmalla ajalla ja vireystilalla. Aikaero, (palkka)työntäyteiset päivät ja matkalaukkujen sisällön tuskastuttavan hitaasti tapahtuva paikoilleen laittaminen ovat imeneet kaiken energian ihmisestä. Ajattelin kuitenkin tulla ilmoittamaan, että sorvi on löytynyt tuolta pyykkivuoriston alta, ja kohta sen ääressä taas ollaan ihan täysillä. Lupaan!

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Perinneperjantai: Hei hei, Kauko

Jälleennäkemiseen ja uuden elämän alkuun oli enää alle kuukausi. Menneisyyden estehyppelyä tuli kelattua mielessä kerran jos toisenkin, ennen kuin Helsinki-Vantaan liukuovet lopulta aukesivat. Tulevaisuus jännitti, mutta ei pelottanut.

Näin jälkikäteenkin ajateltuna Scottyn Suomeen muutto oli paras mahdollinen ratkaisu yhdessäololle. Scotty sai maisterintutkinnon lisäksi paljon uusia kokemuksia, ja kyllähän se matkailu ja etenkin toisessa maassa asuminen avartaa. Minä sain miehen, joka ymmärtää Suomea (ei kuitenkaan oikein suomea...) ja suomalaisuutta paljon paremmin, kuin ilman siellä asumista olisi koskaan voinut. Perheeni ehti tutustua häneen hyvin, ja kun oli minun vuoroni muuttaa elämäni toiselle mantereelle, he tiesivät, minkälaisen rentun mukaan olin lähdössä.

Enpä vaihtoon lähtiessä arvannut, millainen elämänmittainen ja -makuinen seikkailu siitä seuraisi.

Onnea on...

Vanhaan blogiin itketyt ja nauretut kaukosuhdemuistot on nyt kaluttu loppuun, mutta ylä- ja alamäkiä reippaasti sisältänyt taivalhan ei tietenkään päättynyt siihen, kun jälleennäkemiseen oli 27 päivää. Lisälukemista löytyy tästä osoitteesta, alkaen tästä merkinnästä, jossa Lumi-kissan Atlantin ylitys varmistui ja menneisyyden ote alkoi hellittää. Aiempi historia on tuttuun tapaan tallessa täällä.


Maanantai 21.7.2008 klo 06:34

Toivo on täällä, Kauko saa mennä

On jo melko aikuinen olo. Ihan hyvin näin 24-vuotiaalle. Ostin viime viikolla auton, ihka ensimmäisen autoni, ja kävin katsomassa ihanaa tulevaa kotiamme. Ai että, tästä tämä lähtee. Enää 30 päivää siihen, kun S tulee tänne. Alle kuukausi!

Huomasin tuossa asioiden järjestyttyä ja varmistuttua, että oli yllättäen jotenkin haikea olo siitä, että tämä kaukosuhde päättyy. Onhan siinä ollut oma viehätyksensä; toisen luo matkustamisessa ja kaiken ilon irtiottamisessa niistä muutamista päivistä tai viikoista, jotka saa viettää yhdessä. Ja siinä hetkellä, kun pääsee taas halaamaan piiiiitkän tauon jälkeen. Yhtään ei kylläkään tule ikävä yksinäistä matkustamista ja sitä hyvästelyn suurta tuskaa. Tai sen jälkeistä yksinoloa ja ikävää. Että eiköhän tästä Kaukosta luopumisesta jotenkin pääse yli. You win some, you lose some. But mostly win some. Tuskin tuo reissuamisen loppuminen harmittaa paljoakaan, kun aamulla herää toisen vierestä. Joka päivä, arkena ja juhlana.

Hurjaa, miten asiat järjesty(i)vät näinkin nopeasti. Vastahan siitä on alle vuosi, kun saatiin olla ihan virallisesti ja julkisesti yhdessä. Nyt ollaan muuttamassa yhteen ja aloittamassa yhteistä elämää. Silti näköjään käytän luokitteluna "Parisuhteellista/-suhteetonta"-kategoriaa. Eiköhän tuon suhteettomuuden voisi jo poistaa tuosta. Aika varmalla pohjalla sitä kuitenkin ollaan näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Yhteinen ystävämme kyseli eilen tulevaisuudensuunnitelmistamme (sen jälkeen kun oli laulanut S:n kanssa äidilleni Happy Birthdayn). Lähinnä häntä huolestutti, pitääkö hänen tulla Suomeen, kun mennään naimisiin. S:n kaveri- ja perhepiirissä kuhistaan siitä, onko S nyt oikeasti löytänyt "sen oikean" ja soivatko hääkellot piankin. Vähän huvittaakin tuo vouhottaminen. Meillähän ei ole nyt kiire yhtään mihinkään. Tai no, tuohon elokuun 20. päivään voisi jonkinmoisen pikakelauksen suorittaa.

Niin, ei minulla ole oikeasti mitään järkevää kirjoitettavaa. Voisin toki kirjoittaa ihan loputtomasti siitä, miten vieläkin jaksan välillä ällistellä sitä, mistä ja miten tähän on tultu. On vain vissiin tullut avauduttua siitä jo ihan pari kertaa.

Sillä tavalla tiivistetysti voisin sanoa, että nyt olen melkeinpä pelkkää hymyä, kun joskus, esimerkiksi puolitoista vuotta sitten, tilanne oli ihan päinvastainen. Nyt olen toiveikkaampi kuin koskaan, taannoin toivosta ei ollut tietoakaan. Niin, että näin on hyvä. Ja nyt tätä arvostaa ehkä hippusen enemmän kuin ilman vastoinkäymisiä olisi osannut.

30 päivää!

Torstai 24.7.2008 klo 15:30

27

S pakkaili eilen tavaroitaan varastoitavaksi parin vuoden ajaksi. Se oli jotenkin taas ihan mielettömän hyväntuulinen. Ensin se sanoi, ties kuinka monetta kertaa, miten sillä on ikävä Suomen tuoksua (your guess is as good as mine...), ja miten se odottaa tänne pääsyä. Sitten se kysyi, tarvitaanko me kirjahyllyä, kun me mennään takaisin Keskilänteen. Lopuksi, ennen kuin menin nukkumaan, se katseli minua vähän aikaa ja sanoi: "You know, I would fly over there right now if I could." Olisihan se kohtalaisen kivaa, mutta eiköhän me jakseta nyt odottaa vielä nämä vajaat neljä viikkoa (!) yhteisen arjen alkamista.

Jännä kyllä, mutten mitenkään hirveästi jännitä sitä, miten yhteiselo lähtee sujumaan. En oikeastaan ollenkaan. Tunnetaan toisemme jo niin hyvin, että mitään suuria yllätyksiä tuskin tulee. Ollaanhan me vietetty aikaa saman katon allakin jo yllättävän paljon, kun laskee yhteen näitä kahdesta viiteen viikkoon kestäneitä reissuja. Ja kun ottaa laskuihin mukaan vielä sen, kun "vain hengailtiin" pari kuukautta Emporiassa vuoden 2006 syksyllä, niin yhteisiä vuorokausia tulee jo aika monta.

Vaikka tokihan tämä yhdessä asuminen tulee olemaan ihan erilaista kuin esimerkiksi viisi S:n nurkissa pyörittyä viikkoa. Se muuttaa asoita paljon, ettei tarvitse laskea päiviä tai ottaa paineita yhteisen ajan haaskauksesta. Asutaan molemmat samassa paikassa, eikä kumpikaan ole toisen vieras.

Se ei kuitenkaan toivottavasti tule muuttumaan, ettei haluta haaskata yhteistä aikaa, vaikka sitä kohta onkin lähes rajattomasti. Riidat sovitaan nopeasti ja nukkumaan mennään sovussa. Jos tässä on jotain oppinut, niin se on se, että toisen seura ei ole mikään itsestäänselvyys. Sen kun jaksaisi muistaa vielä myöhemminkin, kun tämä suhteen kaukovaihe on vain kaukainen muisto. Toisen arvostus on todella tärkeää, asuipa toinen saman katon alla, naapurissa tai vaikka tuolla valtameren takana.

Niin, että jos alan valittaa turhanpäiväisistä asioista, niin voi antaa satikutia. Kasvotusten tai täällä netin ihmeellisessä maailmassa. Ihan luvan kanssa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Kuolaa ja kilpikonnia

Suomi-loman kynnyksellä alkaa kuola valua kuin kasvohalvauksen saaneella koiralla. Vyötärölle kertyy pari (kymmentä) lisäkiloa ihan pelkästään ajattelemalla kaikkia niitä herkkuja, joita kahden viikon aikana pitää ehtiä napaansa ahtaa. Täytyy nauttia tutuista mauista, kokeilla uusia.

Mieleen pompsahtelee tasaisin väliajoin mitä oudoimpia kaipuunkohteita. Lauantaimakkarasta lähtien, vaikka täältä saisi kyllä varmasti hyväksyttävää korviketta sillekin. Voi miten tekeekään mieli makkaraperunoita kaikilla mausteilla. Salmiakkia. Pakastepinaattikeittoa. Sinappia grillimakkaralla Grillimakkaraa sinapilla. Isän tekemää loimulohta. Saarioisten jauhelihapizzaa. Lonkeroa. Kaatissäkkiä. Lakujätskiä. Mämmiä.

Lääh.

Pakkaaminen on edelleenkin täysin suunnitteluasteella. Tai suunnitteluasteen suunnitteluasteella. Vaatetuksen osalta pitäisi osata varautua vähintäänkin ailahteleviin keleihin (viimeksihän kesälomareissullamme satoi räntää...), mökkeilyyn, satunnaiseen lenkkeilyyn, fiiniin juuston- ja viininmaisteluun, sen jälkeiseen pöhöön. Plus kaikki lasten (mies mukaanlukien) roippeet siihen päälle. Matkalaukkumme eivät pakkaa itseään vielä näiden kaikkien vuosienkaan jälkeen, jotain jotain tarttis tehdä. No, aina on se viime tinka.

Onneksi eilinen orastava flunssainen olo väistyi, ja tänään on taas vähän enemmän energiaa. Viikonlopun pökerryttävässä helteessä urakointi taisi kostautua väsymyksenä, mutta nyt mökkisaunassa on vihdoin ja viimein listat (tai ainakin suurin osa...) paikoillaan. Ikkunalautakin, enkä edes naulannut naulapyssyllä sormea seinään kiinni.

Pitänee mennä ruokkimaan kintuissa roikkuva ja rääkyvä vauva. Isosiskonsakin kaipailee evästä ja tablettiakin niin paljon, että pyysi töllötettävää ruutua ihan suomeksi. "Tabletti kiitos." Hermothan siinä meni, kun sanoin ei. Ja sen jälkeen taas ei. Ja taas ei.

Viime viikolla napero suuttui minulle niin kovasti, että purki turhautumistaan taiteen keinoin. Kuvassa on DVD-soitin (vasemmalla) ja erittäin omahyväisen näköinen äiti (oikealla); olinhan juuri hetkeä aiemmin kieltänyt häntä katsomasta Turtleseja ("minja turtles").

perjantai 22. heinäkuuta 2016

TJ 8

Ihan meinaa tulla puskista taas, tuo lähtö nimittäin. ("Taas?" Edellisestä kerrasta on yli kaksi vuotta!) Ennen lapsia en olisi pientä päätäni pakkaamisella tai muullakaan valmistelulla todellakaan vaivannut kahdeksan päivää ennen lähtöä - ehkä kahdeksan tuntia ennen lähtöä. Ehkä. Nyt pitää kuitenkin vähän pohtia, mitä mukaan tarvitaan.

Ennen lapsia ei tarvinnut miettiä autoistuimia, rattaita, kantoreppuja, vaippoja, kymmeniä vaihtovaatteita, matkaeväitä (kaljaahan saa lentokentältä ja -koneesta), viihdykettä (koska koko lennon voi nukkua, hei häiriöittä, tai lukea kirjaa, jossa ei ole kuvia). Ja niin edelleen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä eräs 10 kuukauden ikäinen jantteri, joka kävelee, niin onhan päänvaivaa.

Ostin eilen pienelle miehelle näin liikkikset popot. Nyt kelpaa käppäillä lentokentillä ja Suomen raiteilla.

Toimittavat näköjään purulelun virkaakin.

Ennen ei ollut väliä, missä osassa konetta istui, mutta nyt perheen erottaminen huoletti niin paljon, että verta itkien maksoin Finnairille satasen paikkavarauksista, jo valmiiksi tyyriihköjen lippujen lisäksi. Yksin istumaan laitettua lastakin (tätä tapahtuu ihan oikeasti!) enemmän hirvitti se ajatus, että minä olisin sylivauvoineni sikaosastolla kahden yliaktiiviivisilla hikirauhasilla varustetun bulgarialaisen kuulamörssärin välissä, kun mies ja isompi napero saisivat siirron ensimmäiseen luokkaan. Ehei käy päinsä, meidän perhe kärsii yhdessä! (Kärsii... Get it? Sikaosasto... Kärsii...)

Onneksi tuolla Suomen päässä ollaan oltu aktiivisia ja otettu iso osa valmisteluista muille harteille. Meidän ei tarvitse raahata kuin yksi turvaistuin, rattaat löytyivät Suomesta lainaksi, karsina matkasänky on valmiina vauvalle. Ehkä sen takia tässä on ollut niin kovin huoletonna, kun suuri osa jutuista on jo hoidettu meidän puolesta. Mahanpohjaa meinaa silti vähän kutitella. Pelottaa, että jotain todella olennaista unohtuu, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa mennä rutiinilla. Unohtelunkin.

Olemme päättäneet, että lennot menevät hyvin. Lähtö on lauantai-iltapäivänä (ai niin, kyyti kentälle pitäisi hommata...), lyhyt pyrähdys Chicagoon, muutama tunti O'Haren kentällä ja yölento suoraan Helsinkiin. Teoriassa lasten pitäisi nukkua lennoilla, mutta katsotaan, mikä se todellisuus sitten on. Yritän olla maalaamatta piruja lentokoneen seinille.

Voisin toki lievittää orastavaa stressiä esimerkiksi kaivamalla matkalaukut esille ja lykkimällä niihin tavaraa sitä mukaa, kun joku asia tulee mieleen. Kuulostaisi järkevältä. Veikkaan, että todellisuus on kuitenkin lopulta sitä, että ryntäilen päättömänä lauantaiaamuna etsimässä sitä ja tätä, siivoamassa kaappeja talovahtia varten ja nuohoamassa mielikuvitussavupiippua.

Valmistautukaa vain jo perinteiseen pakkaamisenvälttelypostaukseen. Tai -postauksiin.

Perinneperjantai: Joulukalenteri

Scottyn muuttopäivä varmistui, ja minä pääsin jälleen kerran (ja viimeisen kerran!) laskemaan päiviä jälleennäkemiseen. Miehen perhe valmistautui nuorimmaisen lapsen lähtöön maailmalle, eikä hyvästien sanominen ollut yhdellekään osapuolelle mitenkään helppoa. Luonnollisesti. Kulttuurierot tulivat esille siinä, kun mieheltä kysyttiin ihan tosissaan, nukkuisiko hän sohvalla, sillä tulevassa asunnossamme oli vain yksi makuuhuone.

Joo ei.

Kaivelen perjantaisin vanhaan blogiini tallennettuja kaukosuhdemuistoja. Aiemmat osat löytyvät täältä.


Sunnuntai 13.7.2008 klo 14:40

"I'm Going to Live With My Girlfriend!"

S on ollut oleskeluluvasta vähintään yhtä innoissaan kuin minä, mikä taisi vähän yllättääkin minut. Ja taidanpa tietää, miksi. Juteltiin äidin kanssa pari päivää sitten siitä, miten S olisi voinut reagoida passiin liimattuun paperinpalaseen toisellakin tavalla. Ihan päinvastaisella tavalla.

Sehän olisi voinut mennä pieneen paniikkiin siitä, että sen pitää ihan oikeasti lähteä Yhdysvalloista, perheensä ja ystäviensä luota. Todellisuus olisi voinut vähän säikäyttää sitä. Mutta ei. Kaikki tietävät nyt työpaikalla S:n Suomi-suunnitelmista, viimeinen työpäiväkin on päätetty. S sanoi eilen, että hän voi vihdoinkin olla rehellinen ihan kaikille. Kaikesta. Se kuulemma tuntuu hyvältä. Ymmärtäähän tuon.

Muun muassa "I can't wait!" ja "I am going to live with my girlfriend!" on kuulunut kuulokkeista ihan pariin otteeseen. S:n innostuneisuus juuri tuosta yhdessä asumisesta on jotenkin hellyttävää. Se oli sille ISO juttu. Tässä yksi ilta kerroin sille, miten odotan sitä, että saan laittaa asuntomme, kotimme, kuntoon. Hyvä etten puhunut jo verhojen väristä. S ei vaikuttanut ihan yhtä innokkaalta suunnittelemaan sisustusta, ja taisin vähän ärsyyntyäkin siitä. Mutta ärsyyntyneisyys hävisi aika nopeasti, kun S selitti kantaansa. Se sanoi, ettei se ole tulossa Suomeen minkään hienon asunnon takia. Se on tulossa tänne, että voisi vihdoin elää ja olla kanssani. Aww. Tosin eilen se pyysi minua lähettämään kuvia asunnosta, jotta se voi näyttää tulevasta asumuksestaan kuvia kotiväelleen...

Kotiväestä puheen ollen. S:n perhe ei ole ollut ihan yhtä innoissaan kuin S. Äiti itkee jo nyt sitä, ettei S välttämättä tule jouluksi kotiin. Isä kysyy joka kerta poikaa nähdessään "Are you really going?". Sisko osoittaa mieltään, kun vuokralainen on muuttamassa pois. Veli on sentään ollut sen verran innoissaan, että on kysellyt Xboxia lainaan pariksi vuodeksi. Sen oma kun taisi hajota.

Vaan S:n into ei ota laantuakseen. Se sanoi, että tätä on nyt odotettu ja suunniteltu niin pitkään, että enää ei peräännytä. Ei edes tee mieli perääntyä. Se on hyvällä tuulella ihan koko ajan. Se hymyilee ja hyräilee. Juttelee maailman mukavimpia juttuja. Se taitaa olla aika onnellinen.

Tiistai 15.7.2008 klo 22:42

The Joulukalenteri